lauantai 22. huhtikuuta 2017

Aina ei vaan suju

Monta ratsastuskertaa hihkuin innosta, mutta tänään oli kyllä semmoinen päivä, että tuli taas mieleen että josko siirtyisin vaan maastoilijaksi. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin mietittynä, paljon tuli taas kuitenkin opittua.

Olin jotenkin ärsyneessä mielentilassa koko aamupäivän, enkä saanut mielialaa oikein muuttumaan ennen päivän valmennusta, jonka piti uusi tuttavuus valmentaja H. Verkkaamaankaan en päässyt rauhassa niin kuin olin toivonut. 
Eipä siis ihme, että hevonenkaan ei esittänyt parastaan kun kuski oli vähän pihalla.
Oikeastaan on hyvä, että tunti olikin juuri nyt, sain ohjeita mitä tehdä kun hevonen tuntuu saippuapalalta ja tekisi mieli ratsastaa hiukan rumasti.


Mentiin ensin hetki kolmikaarista ja siirryttiin sitten pitkälle sivulle. Pysyttiin pari metriä uran sisäpuolella. Siellä ensin väistätettiin takapäätä sisään, keskellä voltti ja siitä loppu-ura avoa.


Olipa muuten hyödyllistä pysyä siellä uran sisäpuolella. Seinä veti puoleensa ihan mysteerisen paljon, oikein imaisi Mandyä. Siinä saikin olla tarkkana että hevonen pysyi kunnolla irti seinästä.
Avossa mun piti muistaa pitää paino sisäkankulla ja sisäjalka pitkänä tolppana, jonka ympäri hevonen taipuu.
Mun ongelma on jäykät lonkat. En vaan saa sitä jalkaa tarpeeksi pitkäksi ja auki.


Myös muita lukuisia ongelmia löytyy. Esimerkiksi se, että varsinkin ulkojalka on aina irti. Heti kun sain sen kunnolla hevoseen kiinni, helpottui moni asia. Mun murtunutta lonkaa särki tänään, voi olla että siitäkin johtuu osittain mun huono ratsastus. Rupesin myös miettimään että onko se pienempi istuin sittenkin kipeyttänyt mun lonkkani.


Menin sillä 16-tuumaisella satulalla. Tyttären, joka otti kuvia, tuomio oli, että se näyttää pieneltä ja että istuin siinä huonosti, takakaarella ja selkä notkolla. Kuvia kun katselin niin oikeassa oli.


Parhaat muistutukset sain varmaan laukassa! Mulla on varsinkin oikeassa kierroksessa karsea tapa takertua hevoseen kuin koppakuoriainen. Välillä yritän kyllä rentoutua mutta silloin Mandy tiputtaa heti raville.
Tätä työstettiin tosi pitkään. Laukattiin ja laukattiin. Olin ihan loppu, mutta ihan totta, Mandyn oikea laukka alkoi pyöriä todella kivasti kun rentouduin, ja vain muistutin sitä napakasti kun se aikoi tipauttaa raville.
Vasen laukka sujui melko hyvin ja tehtiin siinä pieniä kokoamisia. Kerran meni tosi hienosti, sain koottua rehellisesti muutaman askeleen istuntaa tiivistämällä. Makea tunne.


Lopuksi saatiin kehuja, että nyt oli löytynyt tahti. Yhtäkkiä kaikki olikin helppoa! 
Pitkään siinä tänään meni ja Mandykin oli ihan hikinen. 





Laukassa oli kyllä hyviä hetkiä!






Oikeassa laukassa tuli taas pari väärää nostoa. Mua rupeaa aina joteskin nolottamaan ja siksi rupeän itsekin hätäilemään, mikä ei suinkaan auta tilannetta. Nyt pysyin onneksi aika rauhallisena ja pystyin vaan yrittämään rauhassa uudestaan.
Frida-muru otti taas kivoja kuvia. Hän poistaa epäonnistuneet otokset ennen kuin näyttää kuvat mulle, etten masentuisi, heheh.
En taida nyt sittenkään uskaltaa tehdä ratkaisua tuon satulan kanssa, kokeilen vielä mennä omalla ja tunnustella, onko se parin sentin ero oikeasti sen parin tonnin arvoinen...

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Sillisalaattia ja satulahifistelyä

Tässäpä taas tällaisia sillisalaattikuulumisia, ja jälleen myös satula-asiaa...pienilla asioilla tuntuu olevan valtava merkitys!

Paljon ollaan taas tehty tässä välissä.

Olin yhden uuden valmentajan tunnilla, ja tykkäsin kovasti. Paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia. Muun muassa ulkoavuista. Varsinkin oikeaan kierrokseen tulee helposti roikuttua sisäohjassa ja epätoivoisesti yritettyä paukautella oikealla pohkeella, jota vastaan hevonen helposti nojaa.
Valmentaja H korosti sitä, miten (vaikeassa) oikeassa kierroksessa voisikin hakea taipumista ulkoapujen avulla. Eli asetusta jopa hiukan ulos ja samalla lapoja sisäänpäin. Kun lavat on hallussa, vasta sitten pientä asetusta sisään.
- Sulla on itseasiassa aika paljon hevosta sun edessä. Mä en usko, että ongelma on takapää vaan etupää. Sun täytyy pystyä ohjailemaan sen lapoja, sitä kautta saat sen suoraksi ja kontrolliin, valmentaja H sanoi.

Niin totta kuin olla ja voi!

Eli ihan pieni asetus ulos, ulkopohjetta hiukan eteen niin että lavat tulevat ympyrällä hiukan sisäänpäin. Mä olen aina väistättänyt takapäätä ulos, mutta tämä oli tehokkaampaa.

Tempon pitää valmentaja H:n mielestä olla aika hidas. Hitauden kautta haetaan sitä tasapainoa. Eli taas tämä ristiriita valmentajien näkemyksissä. Mitä tässä pieni ihminen voi tehdä?

Valmentaja H kävi myös ratsuttamassa Mandyn. Todella mielenkiintoista, sillä sen selässä ei juurikaan käy kukaan muu. Olipa hauska katsella siistiä ja kaunista ratsastusta ja kun tämä valmentaja on pieni kooltaan (mun kokoluokkaa), niin näytti hyvin sopusuhtaiselta.

- Ihana tätihevonen, kiltti, todella herkkä, erittäin kevyt, ihana asenne työhön. Mutta en yhtään ihmettele, että sulla on tahdin kanssa haasteita, se on vaikeata kun hevonen on todella herkkä ja reagoi istuntaan näin paljon, H totesi.

Ihan lopuksi ravi oli melkoisen makeeta, wau! Oli hauska nähdä se liike nyt itsekin, kun hevonen oikein näyttää, mihin pystyy. Tahtikin löytyi kun hevonen alkoi kantaa itse itseään.


Tässä fiilikset yhden tietyn satulan kokeilun jälkeen...
Ollaan käyty myös paljon maastossa, pitkiä kävelyjä. Mulla on pari sellaista maastokaveria, joiden kanssa on niin mahtava lähteä vaikka kahden tunnin kävelylle, kun hevoset ovat tooooosi rentoja koko matkan. Pitkin ohjin mennään ja höpötetään koko matkan. Viimeksi oikein mietin miten ihanaa, rentoa käyntiä Mandy menee, liike kulkee läpi selän. Se ero on niin valtava siihen jännittyneeseen Mandyyn. Mun silmät on nyt oikein avautuneet siihen asiaan, että hevosen todellakin täytyy olla rento, aina, muuten liike kärsii ihan kauheasti.

....hymy herkässä!
Ilman satulaa menin muutaman kerran kentällä ja tuli ihan hirmu hyvät fiilikset. Tuulisella kentällä pystyin laukkaamaankin hyvin, kun sain hevosen niin hyvin avuille. Mietin vaan että on se harmi kun hevonen ei oikein koskaan tunnu yhtä hyvältä satulan kanssa...

Käytiin raspaamassa hampaat ja laitettiin ylläpitäväksi hoidoksi Osphos. Sairaslomaa ei tarvita silloin kuin lääkkeellä halutaan vain ennaltaehkäistä vaivoja ja ylläpitää nivelien (kintereiden) ja luiden kuntoa.

No, siitäpä sitten päästiin tähän ikuisuusaiheeseen, satuloihin! 

Alkaa jo itseäkin naurattaa millainen hifistelijä näiden satuloiden kanssa olen!

Koska tuo 17-tuumainen satula näyttää mun mielestä edelleen, lukuisten pohdintojen jälkeen turhan järeältä, halusin testimielessä kuitenkin kokeilla vielä paria pienempää satulaa. Kokeilin silloin aikaisemmin Amerigo Classicia 16,5 -tuumaisena. Se vaikutti täydellisen sopivalta, mutta hevonen ei tykännyt, siinä satulassa oli jotain outoa, pepun alla tuntui myös joku tosi kova sauma...mietin onkohan siinä jotain vikaa rungossa, kun oli niin outo.

Noh, hain sitten hampaita kirskutellen kaksi uutta Amerigoa vielä kokeiluun. uudenkarhean Amerigo Classicin 16,5" +1 sekä upouuden Amerigo Vegan 16" +1,5.
Tuota jälkimmäistä, eli Vegaa noin lyhyenä, en ole testannut, koska mulle on hoettu, että se on niiiiiin pieni, kuin nuken satula, ei siihen mahdu. 

Itsepäisenä muulina halusin senkin vielä nyt kokeiluun.
Aloitin Classicilla. Merkinnän mukaan aavistuksen kapeampi kuin nykyinen, mutta tämä yksilö kuitenkin ykkösleveydeksi leveämpää sorttia (nämä on kaikki yksilöitä).
Härreguud, miten hienosti se istui. Satula olisi varmaan pysynyt selässä ilman vyötäkin. melkein itku tuli! Myös siksi, että kyseessä oli lähes neljän tonnin penkki.
Ratsastin pari päivää. Oma tunne satulassa oli ihana. Sain juuri sopivasti tukea, istuin ei ole ahdas eikä liian suurikaan. Omassa Vegassa mulla on tunne, että istun flättärissä, kun sekä takakaari että polvituet on "liian kaukana".

Hevonenkin tuntui hyvältä, mutta kun istuin alas, se meni hiuken selättömäksi. Silti olin valmis hankkimaan tuon satulan, niin hyvältä se tuntui.


Se 16-tuumainen Vega näytti tosiaan barbileikeikeistä varastetulta satulalta, melkein jo ajattelin, että en edes kokeile, varsinkin kun satula jäi aikalailla ilmaan takaa.

No, laitoin sen selkään kuitenkin ja ratsastin. Ja rakastuin. Siis aivan ihana satula! Ja täydellinen mulle.

Kaiken huippu oli se, että Mandy tuntui huikean hyvältä, kun istuin alas. Ei koskaan ennen ole tullut tuollaista ravia satulan kanssa. Tunne oli sama kuin ilman satulaa. Hevonen ei dipannut selkäänsä alas lainkaan.

Eilen oli Ypäjän valkun tunti, ja satula toisen kerran käytössä, Sama mahtava fiilis jatkui. Ravi oli kyllä parasta koskaan. Ja saimme käskyn mennä hitaammin...

Mietin, onko tosiaan kyse siitä, että se isompi satula jotenkin ottaa Mandyn selkään kuitenkin takaa, ristiselän kohdalta epämiellyttävästi kiinni, vaikka painopiste ei siihen tulekaan. Kyseessä siis täysin sama satula, toisessa vain tuuma vähemmän pituutta.

Mutta se tuuma vaikuttaa kaikkeen muuhunkin. Mulla on polvitoppaus oikeassa kohdassa, Takakaari tukee sopivasti (silti jää kämmenleveys vielä tilaa). Satula kaikin puolin samaa kaliiberia mun barbihevosen kanssa. Eikä oikeastaan valunut eteenpäin juuri ollenkaan. Josko se lyhyempi pituus auttaisi siihenkin, selkä ei "työnnä" satulaa eteenpäin. Tosin kyllä tuo vyökin on auttanut jonkin verran.

Kokeilen nyt vielä pari päivää ja jos tunne jatkuu, niin pakkohan tuo on saada! Ihan pakko :D




Tässä moneen otteeseen sopivaksi todettu Amerigo Vega Siena Special 17". Aika järeältä se näyttää.
....ja sama pituudessa 16".

Pieni ja sievä.


Meinasin hylätä koko satulan kun se jäi näin paljon ilmaan takaa, mutta hevonen vaikuttaa tykkäävän tästä satulasta kaikkein eniten.

Tässä Amerigo Classic 16,5", +1 -leveydellä. Ihan aavistuksen ehkä kapea, mutta istui aiva täydellisesti.

Sama Classic hiukan eri kuvakulmasta. Pesarin lattia viettää hiukan, joten kuvauspaikkana ei ihan optimaali.


Amerigo Classic. Näyttää aika hyvältä.

Ja vielä pieni Vega edestäpäin.