Hevostelu on ollut sellainen henkireikä, että vaikea keksiä toista. Kun olen hevosten parissa, elän tässä ja nyt. Se on sitä, mitä esimerkiksi Mindfullness -niminen terapia tai oppisuuntaus korostaa (sitä sen enempää tuntematta, korjatkaa jos olen väärässä). Ehkä hevosten parissa on juuri siksi niin rentouttavaa. Aivot lepäävät, kun elät hetkessä. Jopa huonoina hetkinä olet kuitenkin läsnä, juuri siinä tilanteessa, pohtimassa ratkaisuja. Ehkä jonain päivänä nauran katkeraa naurua lukiessani tämän, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Ilman hevosia olen levoton. Säälittävää, mutta totta.
Minulle kuuluu muuten aika hyvää. Kieltämättä olen ollut aina välillä hiukan masentunut ja itkeä tihrustan aika herkästi, jos joku asia vähänkin menee pieleen. Tunteet ja itsetunto ovat herkillä. En jaksa olla reipas enkä iloinen. Ärsyttää kaikki sankaritarinat ihmisistä, jotka tsemppaavat ja ovat auringosäteitä, vaikka heillä on kaikki tosi huonosti. Kiukuttelen kuin kakara ja ärsyynnyn helposti.
"Ajattele että kaikki voisi olla paljon huonommin". "Ei sentään käynyt pahemmin". Lauseita, jotka saavat näkemään punaista. Kyllä, asiat voisivat olla huonomminkin. Minulla ja sinulla. Kuka tahansa meistä voi jäädä auton alle huomenna. Miksipä siis sillä, joka on loukkaantunut jossain onnettomuudessa, on suurempi "velvollisuus" olla kiitollinen siitä, ettei käynyt vielä huonommin? Muistatko itse olla kiitollinen siitä jatkuvasti, ettet ylipäätänsä ole sairas/loukkaantunut?
 |
| Tällainenkin tuli hankittua, tarttis päästä testaamaan :) |
No, sarkasmi sikseen. Olen siis parantunut aika hyvin nyt (ehkäpä siksi jaksan taas olla sarkastinenkin, hehe). Ohjeena oli luopua kepeistä pikku hiljaa, kivun mukaan. Toista viikkoa kävelen nyt yhdellä kepillä, ja olen kääntänyt sen nyt ns. väärin päin (ei tukea käsivarren taakse, vaan pidän vain kahvasta kiinni), näin en pysty nojaamaan siihen ja se antaa vain ihan pienen tuen ja tasapainon. Toivon, että pääsen näin vahvistamaan jalkaa ja kävelemään kohta ainakin melko normaalisti. Kipuja on ollut ainoastaan hieman, sellaista kasvukivun tapaista särkyä iltaisin, kun päivän rasitus tuntuu.
Polvi tutkittiin magneetissa ja luojan kiitos, oli täysin kunnossa! Lonkan hermot ovat suoraan yhteydessä polveen, joten kipu tuntuu siellä, vaikka se oikeastaan on lonkassa.
Muutama viikko täytyy vielä odottaa ennen röntgeniä, jossa katsotaan, onko murtuma nyt luutunut. Vaikka esimerkiksi käveleminen on edistynyt hitaammin kuin aluksi ajattelin, olen kuitenkin nyt vihdoin aika luottavaisella mielellä, sillä lonkassa ei ole ollut yhtään enempää kipua, vaikka olen rasittanut sitä enemmän ja enemmän. Ensi viikolla yritän jättää kepin kokonaan pois, ainakin kotioloissa.
 |
| Tässä vielä keppi oikein päin, kun kääntää kahvan taakse ja ottaa siitä ikäänkuin kättelyotteen, on pakko laittaa enemmän painoa myös kipeälle jalalle. Kuva on Öröstä, jossa kävimme juuri. |
Ja jos lonkka on luutunut, niin sitten alkaa sellainen kuntokuuri, että! Olen päättänyt että minusta tulee parempikuntoisenpi, kuin ennen tätä onnettomuutta. Watch me!
