Ehkä näemme vielä

Kuten olette varmasti huomanneet, on tämä bloggaamiseni muuttunut hiukan väkinäiseksi. Osaltaan se johtuu siitä, että hevostelu on pitkään ollut vähissä ja osaltaan siitä, että minulla ei ole ollut omaa hevosta, josta kirjoittaa. On vaikea kertoa vapautuneesti asioista, jos kyseessä on toisen ihmisen omistama hevonen. Vaikka omistaja antaisi luvankin kirjoittaa, ei se tunnu samalta, kuin jos kirjoittasi aivan omasta pollesta.

Olen luonteeltani melko avoin ihminen ja uskon vakaasti siihen, että antamalla ja avaamalla jotain itsestään myös saa paljon. Jotkut näitä tietoja saattavat aina käyttää väärin, se riski on olemassa. Mutta lähes sataprosenttisesti olen saanut vain mielihyvää tämän blogin kautta, ja jopa uusia ystäviä, ihan blogimaailman ulkopuolella, siinä oikeassa, vanhanaikaisessa maailmassa.

Tuntuu hölmöltä ensin kertoa, että saimme luoksemme suloisen Mandyn, mutta sitten vetääkin verhot kiinni. Päätin nyt kuitenkin, että blogi jää tauolle. Olen pahoillani.

En kuitenkaan sano lopullisia hyvästejä. Ehkä palaan joskus, jos aika ja tilanne ovat sopivia. Ehkä näemme vielä.

Me jatkamme laukkoja ihanan Mandyn kanssa syysauringossa!

Ensimmäinen laukkamme.

Tervetuloa, Mandy!

Vaikea uskoa, että tämä on nyt totta! 

Eilen haimme kotiin Mandy-tamman. Mandy muutti samalle tallille, jossa aikaisemmat hevosemmekin ovat olleet. Tänään kävin kahdesti tallilla ja molemmilla kerroilla piti melkein nipistää itseä. Tuo suloinen pieni, lempeäsilmäinen tamma taisi viedä sydämeni samantien.

Kuulin Mandysta ekan kerran jo maaliskuussa, ennen onnettomuutani, ja ihastuin kuviin ja videoihin. Asia ei kuitenkaan silloin edennyt  sen pitemmälle. Kun Mandyn omistaja pari kuukautta sitten otti uudestaan yhteyttä, loksahtivat palaset kohdalleen. Kävimme Fridan kanssa katsomassa tammaa ja mielikuva vastasi todellisuutta. Ostamisen sijaan päädyimme nyt kuitenkin aluksi ylläpitoon, jotta voisimme kaikki olla varmoja päätöksestä.

Suloinen tammuska matkusti hiljaa ja hillitysti, ei tullut edes hiki.

Mandy on 11-vuotias tamma, jossa virtaa sekä espanjalaista-, että arabiverta. Se on valtavan kiltin ja sympaattisen oloinen. Sillä on ihana pitkä otsatukka ja harja.

Nyt tutustumme pikkuhiljaa toisiimme. Koska en (ainakaan vielä) omista tammaa, en voi kirjoittaa siitä kuin omastani, mutta aina silloin tällöin tulen varmasti kertomaan kuulumisiamme.

Olin kyllä unelmoinut tästä päivästä, mutta en olisi uskonut että se tulee näin pian. Samalla kun iloitsen omasta puolestani, suren ystäväni puolesta, joka menetti upean, parhaassa iässä olevan hevosensa kammottavassa onnettomuudessa päivää ennen kun haimme Mandyn. Elämä on välillä niin kummallista ja asiat voivat äkkiä kääntyä päälaelleen, hyvässä ja huonossa. Pussailkaa hevosiane!

Onnellinen

Vihdoin tuntuu siltä, että elämä alkaa normalisoitua. Olen ollut töissä muutaman viikon ja henkisesti palannut ns. terveiden pariin, vaikka jalka särkeekin edelleen silloin tällöin ja jäykistyy tosi nopeasti, jos jään vain istumaan.

Töihin meno teki hyvää päänupilleni, niin mukavaa kuin onkin olla koko ajan vapaalla, tulee siinä lötkö ja saamaton olo pitkän päälle.

Babe sä oot vaan niin ihanaa-aaa

Mutta ennen kaikkea, olen päässyt ratsastamaan jo muutaman kerran ihan "kunnolla" ja jalka on kestänyt melko hyvin. Olen niin onnellinen!

Jeiii, tässä mä vaan keventelen.

Olen käynyt muutamia kertoja ratsastamassa Simpalla. Fysioterapeutti sanoi viimeksi, nyt nyt voi jo ruveta kokeilemaan rajoja ja sitä, mitä jalka kestää. Minähän tulkitsin sen tietysti ratsastamiseen liittyväksi. Lauantaina ratsastin sitten Simpalla jo 45 minuuttia, ravasin, keventelin, menin harjoitusravia, väistöjä ja lopuksi ihan kunnolla laukkaakin molempiin suuntiin. Kevyttä laukkaa ja sitten kokeilin istua alaskin. Olin ihan liekeissä, ratsastus on vaan niin mahtavaa!

Suloinen Simppa

Olin kentällä vielä ihan yksin (kuvat ovat edeltävältä kerralta jolloin Fridakin oli mukana) ja menin selkäänkin yksin. Sekin oli jonkinlainen saavutus, sillä tähän saakka olen halunnut että joku on paikalla kun menen selkään (vasemman eli kipeän jalan nostaminen jalustimeen on aika työlästä ja hirvittää jos satula keikkaisi tai hevonen ottaisi ritolat juuri siinä tilanteessa). Simppa oli kuitenkin niin superkiltisti ja pääsin selkään hyvin, kun laitoin sen seisomaan ojaan ja menin selkään pikku pallilta. Vasen jalka nousee aika huonosti vielä, joten onneksi ei ollut Simppaa isompi hevonen.

Simppa sointuu sänkipellon väriin.

Parasta kaikessa on se, ettei ole yhtään pelottanut. Se on oikeastaan hyvin hämmästyttävää. Varmasti niitä pelon hetkiäkin vielä tulee, mutta toistaiseksi olen tuntenut oloni turvalliseksi ja luottavaiseksi.

Ratsastus kauniina, aurinkoisena syyspäivänä raikkaassa ulkoilmassa oli niin mahtavaa. Olen kiitollinen joka sekunnista ja niin onnellinen, että haluaisin vain joka hetki halata hevosta. Samalla ihmettelen, miten olen joskus voinut ratsastaa hampaat irveessä suorittaen. Nyt haluan nauttia, eikä sillä ole niin väliä, kuinka hienolta tai huonolta näyttää, pääasia on tunne. 

Just love it!

Tuntuu kuin koko hommaan olisi tullut ihan uusi fiilis. Ehkä putoan tältä vaaleanpunaiselta höttöpilveltä pikapuoliin, mutta nyt nautin ja leijun pilvelläni.

Kiitos Paulalle heppalainasta, Simppa on niin ihku!

Terveen kirjoissa, yes!

Pakkohan tätä on hehkuttaa. Tämän aamuinen röntgenkuvaus lonkastani kertoi, että se on nyt täysin luutunut! Jippii!

Murtumakohtaa ei edes näkynyt enää. Olin toki toivonut, että parantuminen on edistynyt, mutta erilaiset säryt saivat vähän epäilemään, että onko siellä vieläkin jotain vialla. Mutta onneksi kaikki oli paremmin kuin hyvin ja sain ns. terveen paperit.
Työtkin aloitin viime viikolla. Pitkä istuminen ottaa voimille, mutta yritän pitää itseni usein pienessä liikkeessä.

Hevosen selässä olen käynyt nyt yhteensä kuusi kertaa. Ravia olen mennyt hiukan ja jopa ottanut pienen laukkapätkän issikkakaverini kanssa! Ainakaan tähän mennessä ei ole pelottanut tai sattunut.
Nyt tekisi tietysti mieli päästä jo ratsastamaan vähän enemmänkin. Edelleen oli kuitenkin määräyksenä, että pudota ei saisi, Luun vahvistuminen täysin ennalleen kestää jopa vuoden päivät.

*******

Tämä blogin tulevaisuus on kuitenkin nyt kysymysmerkki. Mietin kovasti, haluanko kirjoittaa avoimesti taikka edes vähemmän avoimesti asioistani vai en. Jollain tavalla tunnen nyt itseni erityisen haavoittuvaiseksi, kun pikkuisen vammaisena (sellainen kuitenkin edelleen olen, sillä lihakset ja jänteet kaipaavat vielä kovasti voimistamista ja kroppa on toispuoleinen) alan uudestaa ratsastamaan ja hankin ehkä hevosenkin.

Toisaalta asioita on mukava jakaa, mutta toisaalta siinä asettaa helposti itsensä myös yleisen arvostelun kohteeksi. Tavallaan naurattaa, ja pitäisi kai olla otettu, että tällaisen vanhan kääkän tekemiset kiinnostavat sen verran, että niitä jaksetaan htnetissäkin ruotia. Välillä nimittäin huomaan, että blogissani on yhtäkkiä käynyt satoja vierailijoita, silloin jäljet johtavat yleensä sylttytehtaalle jota hötönetiksin kutsutaan.

Jään miettimään asiaa, enkä tee mitään päätöksiä. Kirjoitan sitten, jos siltä tuntuu. Siihen asti, hyvää syksyn jatkoa teille kaikille ihanille lukijoille!

Hei mä ratsastan!

Olen aloittanut ratsastuksen todella vähitellen, kerran viikossa ja kroppaa kuunnellen.
Viimeksi eli mun neljännellä ratsastuskerralla laitettiin oikein satula hepan selkään. Sekin hiukan jännitti, että miltä tuntuu lonkassa, kun satula oli kuitenkin leveyttä wide.

Aluksi olikin hiukan sellainen olo, että kuinka mahtaa käydä, mutta hetken päästä lonkka alkoi venyä ja tuntui oikeastaan aika hyvältä.

Pikkuinen ratsuni.

Hirveä hinku olisi ratsastaa ihan kunnolla! Käynnissä alan hirveästi säätämään ja soheltamaan. En vaan pysty mennä lompsottamaan. Täti tahtoo tuupata!

Hiukan väistöjä ja pysähdyksiä ja sitten kokeilin ravia. Islanninhepalla on niin pehmeät liikkeet että oli helpompi istua alas kuin keventää. Apua, osaankohan ylipäätänsä keventää enää?

Mutta ravi tuntui hyvältä. Mennä hupsutettiin useita kierroksia pääty-ympyrällä ja mun naama loisti varmaan kuin Naantalin aurinko. Onneksi hepan omistaja tuli hyvissä ajoin sanomaan että eikös nyt riitä jo. Olisin varmaan jatkanut muuten maailman tappiin.

Lähdettiin vielä pienelle kierrokselle ulos. Mahtava ilma kruunasi fiiliksen.

Pieni, suloinen ja karvainen. Ja niin sopiva juuri nyt.

Ratsastuksen jälkeen tunne oli ihan hurjan hyvä. Lonkka tuntui vetreältä, veri virtasi ja kävelin paremmin kuin koskaan (onettomuuden jälkeen). Tosin jo kotimatkalla autossa tunsin, miten kroppa alkaa taas jäykistyä. Liikunnan ja levon oikea suhde on kyllä valtavan tärkeä.

Kävin vielä "omalla" tallilla mitalikahveilla, kun valmentajamme oli pärjännyt hienosti kisoissa. Neljä tuntiahan siinä vierähti, kun höpötettiin porukalla. Mukavaa oli.

Hah, jos kuvittelin, että mun hevostelut loppui tuohon onnettomuuteen, niin taisin olla aika väärässä. Kuume vaan kasvaa. Voi apua.

Kuivunut lasagne ja roikkuva räkä

Tämä oma kuntoutumiseni on herättänyt monia ajatuksia, joista on varmasi hyötyä myös hevosten kanssa. Ne kun tuppaavat tarvitsemaan eri pituisia kuntoutukisa ihan alvariinsa.

Mulla oli onnea löytää mahtava fysioterapeutti. Vakuutus maksaa kymmenen käyntiä yksityisellä fyssarilla ja useiden ihmisten toisistaan tietämättä mulle suosittelema fysioterapautti on kyllä osoittautunut maineensa veroiseksi. Joskin melko topakaksi.

"Rouva hyvä, kyllä kai se sattuu, kun lihakset ovat kuin roikkuva räkä"

"Ei tuossa pakarassa taida olla ketään kotona, kun makuultasi meinaat kompastua" (harjoittelin pakaralihasliikkeitä makuultani).

" Voiii, voiiii (säälivän kyynisellä äänellä), ihanko sitä nyt jeesusta huudetaan apuun, no ehkä hän tulee sut pelastamaan" (huuliltani pääsi tahaton tsiisus).

Ratsastuskerta numro 2. Alusta tämäkin on aloitettava, mutta ei haittaa. Oli nin hauskaa, etten olisi malttanut lopettaa. Pikkuinen kiva heppa!

En voi kun nauraa. Ja tehdä. Tai itkeä ja tehdä.

Parasta tässä fyssarissa on se, miten hän on selittänyt mulle siitä, miten ihminen kuntoutuu. Kun esimerkiksi yksi raaja on ollut pitkään hyvin pienellä käytöllä, kuivuu se tavallaan rusinaksi. Kaikki pehmytkudokset, ligamentit ja kalvot ovat ryppyisiä ja kuivia. Niiden välissä ei ole liukastavia nesteitä, jotka lähtevät liikkeelle vasta liikunnan myötä. Kroppa on kuin kuivunut lasagne. Lisäksi surkastuneet lihakset  (ne roikkuvat räät) eivät kannattele niveliä tai vaimenna tärähdyksiä. Ihmekös sattuu.

Olenkin monasti miettinyt sitä, miltä hevosista tuntuu, kun ne vaikkapa pitkän seisomisen, saatika koppilevon, jälkeen otetaan taas käyttöön. Hevoset kun on ihmistäkin enemmän luotu liikkumaan. Miltä niistä mahtaa tuntua, kuinka paljon niihin sattuu, kun lihakset ovat aivan surkastuneet? 

Säälittäviä lenkkejä, ja hitaita, mutta tästä se lähtee!

Fyssari selitti mulle, että vaikka kuinka pelkäisin sitä, että murtumakohta ei ole täysin parantunut, ei mulla ole vaihtoehtoja. Kroppa on pakko laittaa liikeelle, oli mikä oli. Odottamalla tilanne ei parane, vaan huononee. Todella pitkä liikkumattomuus voi aiheuttaa jopa peruuttamattomia fysiologisia muutoksia.

Jotenkin tuleekin mieleen, että ovatko hevosten pitkät seisottamiset järkeviä? Kannattaisiko niitäkin koko ajan vähintään kävelyttää? Levossa ehkä yksi kohta paranee, mutta kymenen muuta huononee.

Olen myös huomannut, miten paljon pohjilla ja kengillä on merkitystä -- itselleni! Kunnon lenkkarit ja kimmoisa metsäpolku, aaah, voisi kävellä vaikka kuinka paljon. Asvaltti ja ohutpohjaiset avokkaat, auts, ei tule mitään.

Voisin vaikka ruveta fitnessfriikiksi :)

Olen myös aika hämmästynyt siitä, kuinka paljon tässä on oikeasti tehtävä töitä, jotta parantuisi. Keppejä ei suinkaan voi heittää pois ja alkaa kävelemään. Olen käytännössä opetellut kävelyn uusiksi. Ja vielä on opettelemista.

Olen jumpannut paljon, käynyt joka päivä sauvojen kanssa kävelyllä matkaa vähitellen pidentäen. Se tunne, kun vihdoin saa väsyttää itsensä fyysisesti ja tulee pieni hiki pintaan on ihana! Olen sitä kaivannut niin paljon!

Fyssarin mukaan ratsastus on myös hyvää lonkkajumppaa, kunhan en putoa. Ei lonkka enää ihan helposti rikki mene, mutta mitään rysähdyksiä ei saa tulla.

Viime viikolla olinkin uudestaan islanninhepan selässä, ja huomenna menen kolmannen kerran.

Sairauslomakin päättyi, nyt vietän pari viikkoa kesälomaa ja menen sitten töihin. Toivottavasti jää vielä aikaa kuntoiluun.

Ylös tuolilta pitäisi nousta kerran tunnissa hiukan jumppaamaan, jotten jäykisty.

Vihdoin hevosen selkään!

Wuhuuu! Tänään pääsin vihdoin hevosen selkään fiilistelemään tuntemuksia! Olo on mahtava!

Olen jumpannut viime aikoina melko paljon hyvän fysioterapeutin ohjeiden mukaan, ja huomasin, kuinka hyvää venyttelyt ja lihasharjoitukset lonkalle tekevät. Itse asiassa, jumpan jälkeen on aina jonkin aikaa ihan kivuton olo, ja lonkka tuntuu tosi hyvältä. Veri kiertää ja tuntuu kuin koipi heräisi eloon. Jumppaohjelmaan kuuluu myös lonkan ulkokierto. Välillä se on kyllä yhä tosi kipeä, mutta ennemminkin istumisesta ja jäykistymisestä johtuen.
.
Niinpä päätin mennä kokeilemaan hevosen selässä istumista. Mun onnekseni yhdellä tutulla on superluotettava islanninhevonen. Ystäväni lupasi heti onnettomuuden jälkeen, että heppa on käytettävissä, kun olen valmis.

Jäykkä kroppa, mutta onnellinen mieli.

Päätimme olla maneesissa, sillä ulkona oli aika paljon polttiaisia. Se hiukan herätti tunteita, sillä juuri tuossa samaisessa maneesissa itseni teloin hiukan vajaat neljä kuukautta sitten.

Selkään pääsin helposti, mutta huomasin heti, että ponilla oleva rungoton satula oli valtavan leveä. Päätettiin sitten, että ratsastan pelkällä karvalla ja juoksutusvyöllä. Pungin itseni takaisin selkään. Asento tuntui ihan hyvältä. Menin ehkä kuutisen kierrosta käyntiä ja ihan  pikkuisen ravia. Yhtään ei pelottanut, lähinnä vaan tunnustelin, miltä kropassa tuntuu. Istuin jopa ihmeen suorassa, vaikka olo oli toki hirvittävän jäykkä. Koko kroppa on plösähtänyt ja olen lihonnutkin pari kiloa. Tässä iässä on vaikea pysyä kunnossa, jos ei tee koko ajan jotain. Mutta kyllä se taas tästä lähtee!

Kummallista, kävelykin sujui ihan loistavasti ratsastuksen jälkeen!

Ratsastuksen jälkeen olin aivan fiiliksessä. Lonkka tuntui aivan kivuttomalta ja olo mahtavalta.
Talutin hepan tarhaan. Hymyilin kuin idiootti koko kotimatkan.

Koiran kanssa kävelyllä kuntoa nostamassa. Keppi on edelleen mukana, mutta pätkittäin kävelen ilman.

Jopa oli piristysruiske! Olen onnellinen siitä, että päätin kokeilla selkään menoa hiukan "etuajassa". Lääkärin suositus kun oli, että lähempänä vuodenvaihdetta. Löysin sitten paremman lääkärin, joka sanoi, että senkun menet! That´s my kind of doctor!

Aamun jumppahetki alkamassa.

Paranemisuutisia

Tänään oli kauan odottamani ja pelkäämäni röntgen ja lääkäri. Pahin peikko mielessäni on ollut lääkärin viimeksi (seitsemän viikkoa sitten) mainitsema lause "jos ei se luudu, niin sitten täytyy leikata uusiksi". Se olisi tiennyt aloittamista alusta tavallaan miinuksen puolelta, sillä pohjalla olisi ollut surkea kunto ja surkastuneet lihakset, jotka olisivat saaneet taas uuden shokkikäsittelyn ja pitkän tekemättömyyden sekä lisää surkastumista.

Onneksi paraneminen oli kuitenkin edistynyt ja luutuminen lähtenyt nyt hyvin käyntiin! Toista leikkausta ei missään tapauksessa tarvita. Voi kuinka iloinen olen! Kävin tämän kunniaksi ekan kerran lenkillä koiran kanssa kolmeen kuukauteen. Olipa mukavaa (koira on kyllä päässyt lenkille muiden kanssa :)

Koiran kanssa kävelyllä ekaan kertaan kolmeen kuukauteen.

Murtuma oli kuitenkin vielä näkyvissä, eli ihan parantunut se ei ole. Lääkärin mukaan joskus vain on niin, että murtumat luutuvat hitaasti, syytä ei tiedetä. Mullehan sanottiin sairaalassa, että luut ovat todella kovat, joten luutumisen olisi pitänyt sen takia edistyä nopeasti, mutta aina näin ei silti ole. Pääasia on, että nyt lääkäri uskoi että luutuminen edistyy hyvin. Lisäksi hän vakuutti, että tulen täysin kuntoon, siis aivan ennalleni! Se oli kyllä niin mukava kuulla.

Tallinnasta löytyi hevonen.

Nyt täytyy kuitenkin olla vielä kärsivällinen. Sairauslomaa tuli lisää ja varovasti pitäisi ottaa vielä kuuden viikon ajan. Keppiä pitää käyttää niin kauan kuin tuntuu siltä, että ilman ei pysty kävelemään hyvin ja vaappumatta.. Kun luutuminen edistyy,  loppuvat yleensä kivutkin ja silloin ihminen rupeaa yleensä automaattisesti tekemään enemmän ja varomaan vähemmän. Siksi mun on ollut niin vaikea liikkua, kun on ollut kipua. Särkylääkettäkin olen ottanut melkein joka päivä (parasetamolia tosin vaan).

Kuresaari, pieni suloinen kaupunki Saarenmaalla

Oli todella helpottavaa kuulla, että toivun ihan ennalleni. Olen jotenkin jumiutunut siihen ajatukseen, että en koskaan pysty enää kunnolla liikkumaan, saatika ratsastamaan. Nyt tuntuu taas siltä, että jaksan odottaa, kun on kuitenkin luvassa hyviä aikoja.
Ollaan oltu paljon liikkeellä, tehtiin neljän päivän autoreissu Viroon, käytiin ystävien mökillä, omalla mökillä ollaan oltu ja paljon käyty muun muassa syömässä ulkona. Eli aika kiire on ollut kaikesta huolimatta :) Väsyn kyllä edelleen tosi nopeasti, mutta pikkuhiljaa olen voinut tehdä uusia asioita, kuten vaikkapa lakaista pihakivetystä taikka leikata varpaankynteni (oli muuten tosi pitkään ihan mahdonta).

Säären majakka Saarenmaalla

Haapsalu

Viikko sitten, 2.8, tajusin, että on kulunut vuosi siitä, kun Lotta lopetettiin. Edelleen on ikävä sitä suloista kiukkupussia. Koskaan ei tule vastaan toista samanlaista.

Lotta <3

Levoton on hevoseton

Hevoseton kausi on saanut monenlaisia mietteitä päähän. Hevoskuume ei ole laantunut, kaipaan valtavasti hevosten pariin. Ajattelin, että nyt on hyvä testata, voisiko sitä elää ilman hevosia. Vastaus on aika selvä. En voisi, tai ainakin se olisi tosi vaikeaa. Toki, jos ei olisi muuta vaihtoehtoa, niin kyllähän sitä jotain muutakin keksisi. Mutta jos vain on pienikin mahdollisuus, niin haluan kiihkeästi jatkaa tätä harrastusta, tai oikeammin sanottuna elämäntyyliä.

Hevostelu on ollut sellainen henkireikä, että vaikea keksiä toista. Kun olen hevosten parissa, elän tässä ja nyt. Se on sitä, mitä esimerkiksi Mindfullness -niminen terapia tai oppisuuntaus korostaa (sitä sen enempää tuntematta, korjatkaa jos olen väärässä). Ehkä hevosten parissa on juuri siksi niin rentouttavaa. Aivot lepäävät, kun elät hetkessä. Jopa huonoina hetkinä olet kuitenkin läsnä, juuri siinä tilanteessa, pohtimassa ratkaisuja. Ehkä jonain päivänä nauran katkeraa naurua lukiessani tämän, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Ilman hevosia olen levoton. Säälittävää, mutta totta.

Minulle kuuluu muuten aika hyvää. Kieltämättä olen ollut aina välillä hiukan masentunut ja itkeä tihrustan aika herkästi, jos joku asia vähänkin menee pieleen. Tunteet ja itsetunto ovat herkillä. En jaksa olla reipas enkä iloinen. Ärsyttää kaikki sankaritarinat ihmisistä, jotka tsemppaavat ja ovat auringosäteitä, vaikka heillä on kaikki tosi huonosti. Kiukuttelen kuin kakara ja ärsyynnyn helposti.

 "Ajattele että kaikki voisi olla paljon huonommin". "Ei sentään käynyt pahemmin". Lauseita,  jotka saavat näkemään punaista. Kyllä, asiat voisivat olla huonomminkin. Minulla ja sinulla. Kuka tahansa meistä voi jäädä auton alle huomenna. Miksipä siis sillä, joka on loukkaantunut jossain onnettomuudessa, on suurempi "velvollisuus" olla kiitollinen siitä, ettei käynyt vielä huonommin? Muistatko itse olla kiitollinen siitä jatkuvasti, ettet ylipäätänsä ole sairas/loukkaantunut?

Tällainenkin tuli hankittua, tarttis päästä testaamaan :)

No, sarkasmi sikseen. Olen siis parantunut aika hyvin nyt (ehkäpä siksi jaksan taas olla sarkastinenkin, hehe). Ohjeena oli luopua kepeistä pikku hiljaa, kivun mukaan. Toista viikkoa kävelen nyt yhdellä kepillä, ja olen kääntänyt sen nyt ns. väärin päin (ei tukea käsivarren taakse, vaan pidän vain kahvasta kiinni), näin en pysty nojaamaan siihen ja se antaa vain ihan pienen tuen ja tasapainon. Toivon, että pääsen näin vahvistamaan jalkaa ja kävelemään kohta ainakin melko normaalisti. Kipuja on ollut ainoastaan hieman, sellaista kasvukivun tapaista särkyä iltaisin, kun päivän rasitus tuntuu.

Polvi tutkittiin magneetissa ja luojan kiitos, oli täysin kunnossa! Lonkan hermot ovat suoraan yhteydessä polveen, joten kipu tuntuu siellä, vaikka se oikeastaan on lonkassa.

Muutama viikko täytyy vielä odottaa ennen röntgeniä, jossa katsotaan, onko murtuma nyt luutunut. Vaikka esimerkiksi käveleminen on edistynyt hitaammin kuin aluksi ajattelin, olen kuitenkin nyt vihdoin aika luottavaisella mielellä, sillä lonkassa ei ole ollut yhtään enempää kipua, vaikka olen rasittanut sitä enemmän ja enemmän. Ensi viikolla yritän jättää kepin kokonaan pois, ainakin kotioloissa.

Tässä vielä keppi oikein päin, kun kääntää kahvan taakse ja ottaa siitä ikäänkuin kättelyotteen, on pakko laittaa enemmän painoa myös kipeälle jalalle. Kuva on Öröstä, jossa kävimme juuri.

Ja jos lonkka on luutunut, niin sitten alkaa sellainen kuntokuuri, että! Olen päättänyt että minusta tulee parempikuntoisenpi, kuin ennen tätä onnettomuutta. Watch me!

Olemisen sietämätön hitaus

Päivät soljuvat eteenpäin, muuttuvat viikoiksi. Olen unohtanut mitä tarkoittaa kiire.

Onnettomuudesta on huomenna seitsemän viikkoa. Viikko sitten kävin röntgenissä ja sain hiukan huonoja uutisia. Murtuma ei ollut vielä luutunut, joten en päässyt eroon kepeistä. Sairaslomaakin tuli kuukausi lisää.

Seuraava kontrolli on vasta kuuden viikon päästä ja toivon todellakin että luutuminen on silloin hyvässä vauhdissa. Pahimmassa tapauksessa lonkka joudutaan leikkaamaan uudestaan, mutta en nyt pysty edes ajattelemaan moista kauheutta.

Parin viikon päästä saan kuitenkin alkaa jättää keppejä pois pikkuhiljaa, mielenkiintoista. Nyt pitäisi koko ajan ihan oikeasti varata jalalle puolipainolla, mikä on aika vaikeaa, kun on jo oppinut jalkaa varomaan.

Lisäksi mun polvi on tuntunut välillä aika oudolta, joten se magneettikuvataan. Olen melko varma, että jotenkin polvikin siinä vääntyi, mutta kuinka pahasti, se jää nähtäväksi. Polvessa ei juurikaan ole ollut nestettä tai turvotusta, mutta en saa jalkaa kunnolla koukkuun ja jos suoristan jalan ääriasentoon, vihlaisee polven sisällä kipeästi.

Onneksi pystyn hyvin ajamaan automaattivaihteisella autollani. Olenkin hemmotellut itseäni lounailla kaupungilla ja ajellut välillä tallillekin kavereita moikkaamaan ja ratsastusta katsomaan. Se, että pääsee liikkeelle, on kyllä niin tärkeätä. Tosin parkkipaikka täytyy löytää läheltä, sillä kovin pitkiä matkoja en jaksa keppien kanssa könkätä.

Eka kerta auton ratissa, jeee! Rakastan autolla ajamista.

Kyselin ihan huvikseni lääkäriltä, koska hän uskoo, että voisin päästä hevosen selkään. Hän arveli, että kolmen kuukauden päästä, mikä oli mielestäni ihan positiivinen arvio. Lääkärin mukaan menee kuitenkin vuosi, ennen kuin olen ihan kunnossa (tai siis niin kunnossa, kun voin tulla, ainahan näistä jotain pientä jää). Kysyin samaa fysioterapeutilta, ja hän arveli että kuuden viikon päästä! Ihan käsittämätöntä, kun murtuma on vielä auki ja jalan liikeradat aivan mitättömät! Ja tietysti murtuman täytyy olla aivan luutunut jo siinä vaiheessa. Noh katsotaan. Luulen, että lääkärin arvio on oikeampi.

Nautitaan sitten siitä, mistä voidaan, esimerkiksi Pub Niskan antimista.

Mieliala on vaihdellut toiveikkaasta masentuneeseen. Se, ettei luutumista ollut tapahtunut, oli kyllä kova isku ja täytyy myöntää, että melkoisen määrän kyyneliä olen vuodattanut. Joinain päivinä ei vain pysty olemaan positiivinen. Tottakai olen kiitollinen siitä, että ei ole tämän pahempaa, mutta silti välillä tulee katkera olo. Pelottaa, että mitä jos en tulekaan koskaan kuntoon. Mitä jos joudun uuteen leikkaukseen ja polvikin on sökönä? Onneksi mulla on tsemppaavat kotijoukot ja paljon kavereita, jotka takovat järkeä päähäni. Ja lääkärinkin mukaan on erittäin todennäköistä, että tulen 95-prosenttiseti ennalleni!

Ponien myyntipalstat kuuluvat edelleen mielilukemistooni. Se on se haave, joka auttaa jaksamaan.

Näen jo itseni metsäpolulla kauniin, pitkäharjaisen kimon connemarani kanssa!

Kipu väistyy, levottomuus lisääntyy

Onnettomuudesta on nyt 23 päivää.

Olen kuntoutunut oikeastaan paremmin, kuin aluksi osasin toivoa. 

Pääsen keppien kanssa aika hyvin liikkeelle, portaitakin ylös ja alas. Pystyn petaamaan sängyn, pukemaan, touhuamaan hiukan keittiössä ja ottamaan aurinkoa terassilla. Käytiin ostamassa mulle kiva lepolasse, kun meillä ei täällä kaupungissa sellaista ennestään ollut.

Mikäs tässä on löhöillessä!

Tulis vaan hiukan lämpimämpi.....

Lonkka ja jalka sattuvat vain silloin tällöin. Syön tosin särkylääkkeitä edelleen säännöllisesti. Jalka on aika voimaton ja yritän jumpata sitä hiukan jatkuvasti. Otan kuitenkin aika varovasti vielä, haluan olla varma, että luu on luutunut kunnolla, ennen kuin teen enemmän.

Haava on pitkä, tässä vain osa siitä. Aika hyvin parantunut kyllä.

Nyt kun vointi on hiukan parempi, alkaa tulla kärsimätön olo. Tekisi mieli tehdä jotain, käydä jossain. Päivät ovat pitkiä, keskittymiskyky huono ja television päiväohjelmat alkavat puuduttaa. Nyt voisi vaikka kutoa, katsoa elokuvia tai lukea kirjoja, mutta jostain syystä olen levoton.

Lievää iltapäiväangstia.

Olen miettinyt aika paljon näitä elämän kummallisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Eräällä ystävälläni on syöpä, ja häneen verrattuna olen niin valtavan etuoikeutetussa asemassa, kun paranemisennuste on mulla kuitenkin todella hyvä. Syöpä on niin pelottava ja kurja vihollinen ja tämä ystäväni on niin rohkea ja positiivinen, ettei voi kuin ihailla.

Tällä viikolla mun supermahtiheppakaveriystäväni tuli hakemaan mua tallille ja oli niin hauska nähdä tuttuja ja katsella ratsastusta. Ihana Maija-valmentajammekin tuli varta vasten kahville. Maija oli sitä mieltä, että mun pitäis seuraavaksi hankkia ehdottomasti suomenhevonen. Hih!

Pääsin moikkaamaan tallille kavereita ja heppoja, mun ihana ystäväni Jaana tuli hakemaan. Ja löytyypä kuvasta myös Tiina, jos oikein tarkkaan katsoo :)

Valmentaja kertoi tutustaan, joka on paitsi fysioterapeutti, myös ratsastaja ja ratsastusterapeutti. Soittelin tälle henkilölle tänään ja sovimme alustavasti elokuun alkuun fysiterapia-arvioinnin ja ratsastuskerran hänen terapiahevosellaan. En yhtään osaa sanoa, mikä on vointi siinä vaiheessa, mutta ajattelin, että ensimmäiset ratsastuskerrat olisi mukava tehdä niin, että on joku asiantuntija kertomassa, miten kroppa reagoi ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota. 

Eli kova hinku olisi päästä taas hevosen selkään. Ei tietenkään vielä vähään aikaan, mutta vielä tänä kesänä. Ja haaveissa on myös edelleen se oma hevonen. Täytyy tunnustaa, että kovasti on tullut katsottua erilaisia myynti-ilmoituksia. Ihania connemaraponeja ruotsalaisilla myyntisivustoilla, suomenhevosia...nuoret puoliveriset unohdan kyllä suosiolla. Mutta toivon, että mulla olisi vielä joskus ihana, kiltti oma hevonen. Ja pystyisin ratsastamaan sillä ilman pelkoja.

Haaveissa on hyvä elää. Ehkä ensi kesänä olisi taas mukava heppakesä. Olisi niin ihanaa saada hevonen taas mökin lähelle laitumelle ja käydä aamuisilla maastolenkeillä. Aika näyttää, kuinka käy.

Mutta tavallaan myös joku on muuttunut. Jos haave ei käy toteen, pystyn elämään senkin asian kanssa. Tärkeintä on kuitenkin terveys ja oma rakas perhe.

Pikkuhiljaa eteenpäin

Kahdeksan päivää onnettomuudesta.

Elämä alkaa jo näyttää aavistuksen valoisammalta.

Tunteet tosin vaihtelevat, illalla ja yöllä särky yltyy ja silloin saattaa pieni masennus vallata mielen.

Yritin venyttää sairaalassaoloaikaa hiukan normaalia pitempään, ja olinkin siellä viikon, mikä lienee näinä päivinä aika pitkä aika. Halusin päästä edes jollain lailla alkuun kävelyssä. Ensimmäisen kerran kun nousin ylös, pyörryin suoraan taaksepäin. Hoitajat tietysti nappasivat kiinni.

Sairaalassa toinen päivä leikkauksen jälkeen oli pahin. Se olikin lähes ainoita kertoja, jolloin olen itkenyt. Itsesääli ja uupumus valtasivat mielen. Surin sitä, että harrastukseni ehkä loppui, sitä että edessä oli pitkä ja rankka jakso sekä minulle että perheelleni. Osasto oli täynnä lonkkansa murtaneita, hyvin hyvin vanhoja ihmisiä, joiden tuskahuudot kaikuivat käytävällä. Hoitajilla oli kiire ja pelkkä ajatus siitä, että itse on joskus vanha, avuton ja kipeä, masensi ihan hirveästi. Tunsin oloni 90-vuotiaaksi ja vasta muutama päivä sitten olin laukaillut iloisesti hevosen selässä.

Lonkkaani ja reiteeni laitettiin siis niin sanottu gammanaula, joka on titaniumia. Sitä pitää paikoillaan kaksi ruuvia. Naula on aika valtava, ja tekee pahaa katsoa sitä. Naula saa olla siellä koko loppuiän, joskus harvoin ne poistetaan, jos ne alkavat häiritä (hyi kauheeta).

En ollut päässyt tietystikään suihkuun ja päänahkani ja selkäni oli vielä täynnä maneesin pohjamateriaalia. Jopa käteni olivat edelleen likaiset, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain maata täysin liikkumatta, ettei sattuisi ja pyysin usein lisää kipulääkettä, jonka avulla sai nukuttua muutaman tunnin kerrallaan.

Kolmantena päivänä leikkauksesta purin hampaat yhteen ja sanoin että menen vessaan ja suihkuun. Tuskan hiki tuli kun raahustin erikoisrollaattorin kanssa kylpyhuoneeseen, mutta niin vain sain hiukset pestyä ihan itsenäisesti. Mahtava fiilis.

Rollaattorista siirryin keppeihin parin päivän päästä tärisevin käsin. Siinä täytyy olla alussa skarppina, ettei vahingossa astuisi väärin ja kupsahda nurin. Jestas kun jännitti ja jalka sattui.

Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin kävelemistä parina päivänä ja sitten olikin aika lähteä kotiin.

Olen nyt jotenkin alistunut kohtalooni. Pitkä tie on edessä, mutta toisaalta on niitä paljon pidempiä ja vaikeampiakin varmasti.

Aika näyttää, tuleeko minusta vielä ratsastaja vai ei. Mitään fyysisiä esteitä siihen ei fysioterapeutin eikä kirurgin mukaan ole. Kunhan teen jumppaharjoituksiani, ja olen sopivan aktiivinen nyt (mutta en rasita itseäni kuitenkaan liikaa), pitäisi paranemisen edetä hyvin. Jalassa ei ole kipsiä ja saan varata sille hiukan. 

Kipuja on jonkin verran ja täytyy koko ajan varoa, ettei jalka mene hiukan väärään asentoon, sitten kyllä sattuu. Kestää viikkoja, ennen kuin voin vaikka poimia esineen lattialta taikka lähteä ostoksille.

Ratsastuksen suhteen luulen, että se henkinen puoli on vaikein. Haluanko enää asettaa itseni alttiiksi samanlaiselle tapahtumalle? Pystynkö koskaan tuntemaan samanlaista rentoa luottamusta minkään hevosen kanssa, kuin olen ennen tuntenut? Jaksanko edes yrittää?

Olen tavallaan tosi helpottunut, että en ehtinyt ostaa hevosta vielä. Toisaalta se olisi pitänyt minut mukana hevosmaailmassa. Nyt saattaa käydä niin, että lipeän siitä ihan syrjään. Kynnys jatkaa harrastusta kasvaa entisestään.

Nyt olen alkanut ajatella, että olisi ihana joskus hankkia joku todella luotettava, pomminvarma suloinen pieni pullero maastoheppa ja unohtaa kaikki koulukiemurat ja näyttävät puoliveriset ja häntätötteröarabit. Heppa saisi asua maneesittomassa tallissa, tarhata laumassa kavereiden kanssa, elää ihanaa hevoselämää ja kävisin maastoilemassa sillä 3-4 kertaa viikossa. 

Aika näyttää toteutuuko tämä haave koskaan, vai muuttuuko mieli matkalla moneen kertaan. Itseni tuntien  -- todennäköisesti!

Epäonnen maksimointia

Terveisiä sairaalasta. Makaan täällä lonkka/ reiden yläosa murtuneena. Näinkin voi tässä harrastuksessa käydä, ja juuri silloin kun et ainakaan sitä odota.
Tavallinen, sateinen iltapäivä. Hevonen hiukan säpsyilee maneesin nurkkia, mutta ei mitään normaalia ihmeempää. Muistan juuri ajateelleeni, että ihan kivastihan se nyt alkaa mennä, kun hevonen vetäisi äkisti ihan suoraan vasemmalle, siis kohti maneesin keskiosaa. En ole yleensä tuon tapaisista edes mitenkään meinannut pudota, mutta jostain syystä horjahdin. En ymmärrä, miksi sitten tapahtui jotakuinkin niin, että vasen jalkani juuttui satulaan hevosen päälle, oikea luisui maahan ja samalla hevonen hiukan rykäisi. Jalat tekivät jonkun näköisen spagaatin ja tunsin vihlova kivun. Maneesissa yhtäaikaa olleet sanoivat myös kuulleensa kovan paukahduksen.
Kaaduin maahan ja huusin tuskasta. Kaverit alkoivat tilata ambulanssia. Puhelin oli maneesisn toisessa päässä penkillä, luojan kiitos että en ollut maneesissa yksin. Lähes aina pidän kännykän taskussani, juurikin siksi, että jos tapahtuisi jotain tällaista.
Muistini mukaan noin 15 minuuttia odottelimme ambulanssia. Kipu oli kova, mutta taju pysyi. Sitten tuli ensiapu ja sain kipua lievittävää ennen kuin nostettiin paareille, silti sattui aivan hirveästi.
Päivystyksessä pääsin onneksi melko pian röntgeniin, jossa todettiinkiin, että lonkan ja reisiluun liitoskohdassa oli murtuma, reisiluu täysin poikki.
Leikkaus oli seuraavana iltapäivänä. Olin hereillä koko ajan, ja kuulin sekä tunsin, kun kroppaani porattiin ja naulattiin. Kirurgin mukaan luuni ovat kovat kuin kiveä. Oli vain maksimaalinen epäonni, että jalkaan kohdistui äkillinen vahva vääntö, joka napsautti ihmiskehon paksuimman luun sekunnissa irtipoikki. Väännön voiman oli kuulemma pakko olla sama, kuin esimerkiksi liikenneonnettomuudessa.

Nyt on kolmas päivä leikkauksesta. Olen jo päässyt ylös sängystä, mutta jalka on tietysti kuin märkä, tahdoton rätti. Kipsiä siinä ei ole.
Kipu on ajoittaan kova, jos jalka liikkuu sivusuunnassa. Luutuminen kestää pari kuukautta.

Kun makasin siellä maneesin pohjalla, tuli mieleeni pohjattoman surullinen ajatus, että ratsastukset on nyt ratsastettu minun osaltani. Miten tällaisesta voi päästä yli ja luottaa vielä joskus siihen, että pysyy siellä selässä ja mitään kurjaa ei tapahdu?

Olisi mukava kuulla teiltä lukijoilta kokemuksia, jos olette olleet pahoissa onnettomuuksissa hevosten kanssa. Mitkä olivat tunteet silloin, ja palasitteko satulaan?

Vaikeita pohdintoja

Herään aikaisin kesäaamuna, linnut laulavat. Vedän ratsastushousut jalkaan hiljaisessa kesämökissä, sipaisen tukan ponnarille. Ajan parin minuutin matkan läheiselle laitumelle, jossa hepat ja ystäväni jo odottavat. Harjaamme hevoset ja lähdemme kunnon lenkille meren rantaan saakka. Laukkaamme pitkän matkan hiljaisella tiellä, sunnuntaiaamuna kaikki nukkuvat eikä autoja näy.

Palaamme takaisin rentoina ja onnellisina, suihkutamme letkulla hien hevosista ulkona nurmikolla. Lopulta päästämme hepat takaisin laitumelle, jossa ne piehtaroivat nautinnollisesti ja kävelevät metsänreunaan ruohoa napsien ja tosiaan rapsuttaen.

 Itse kaivamme kylmäkassista eväät ja istumme viltillä laitumen vieressä eväitä syöden ja hevosia katsoen ja huomista kouluvalmennusta miettien.
Ihanan aamun kruunaa pulahdus mereen ja kahvi kesämökin terassilla. Radiosta tulee letkeää jazzia ja mielessäni laukkaan vieläkin vihreällä niityllä.



***



Herätyskello soi kuudelta aamulla, on säkkipimeää. Räntää sataa, mutta pakko mennä tallille, sillä hevosella on klinikkakäynti.
Ontumista on kestänyt jo kaksi kuukautta, eikä selvyyttä ole saatu. Tildreniä on laitettu jo kahdesti, tutkimuksia tehty sadoilla, jopa tuhansilla euroilla, mutta mikään ei tunnu auttavan eikä vikaa oikein löydy.

Ahdistaa aivan valtavasti. Rahaa palaa ja tunnen oloni aivan roistoksi, kun kaikki perheen varat menevät hevoseen, joka vie kaiken ajan ja ajatukset.
Kaiken huipuksi työpaikalla ovat taas alkaneet taas yt-neuvottelut ja miehenkin firmassa on hankala tilanne. Millä minä tuon hevosen hoidan? En jaksa enää.

Puen toppahousut ja laitan valmiiksi kuraiset saappaat jalkaan. Käynnistän auton.
 Tankki on tyhjä. Tekisi mieli itkeä.


***

Söpö Mirru-poika tarhassa.

Molemmat tilanteet ovat tositapahtumia. Sitä parhautta ja sitä kaikkein ankeinta. Varmaan lähes kaikkien hevosihmisten kokemia.
Nämä asiat ovat olleet mielessäni paljon. Joka toinen päivä olen varma siitä, että haluan hevosen, tuli mitä tuli, joka toinen päivä ajatus pelottaa ja hirvittää.
Toisaalta taas... mulla on edelleen hurja määrä varusteita, hevosenostorahat tilillä ja tallipaikkakin järjestyisi varmasti pikapuoliin, kunhan löytyisi vaan sopiva hevonen.

Päätökset ovat kuitenkin jäissä nyt ainakin hetkellisesti, juurikin niiden yt-neuvotteluiden takia. Katsotaan kuinka käy. Elämä on tällaista.
Toistaikseksi ratsastukset ovat jatkuneet entiseen malliin, mukavan  Mirrun kanssa. Myös Simppaa olen käynyt katsomassa, se on niin mussukkasöpöliini, että!
Pääasia, että saa olla hevosten kanssa tekemisissä, tavalla tai toisella. Pelkkä hevosen tuoksu, lämmin turkki ja harjaus hiljaisessa tallissa riittävät saamaan minut onnelliseksi.

Simppa näyttää tässä hurjan isolta!

Wrummmm....sanoi poni

Tänään pääsin Mirrun kanssa Sannan valmennukseen.

Hiukan jopa jännitti, sillä Mirru on ollut kentällä (joka on suuri ja aidaton ja jossa hevoset tuppavat tulemaan jostain syystä ihan villeiksi) laukassa aika vauhdikas ja vahva, aivan erilainen kuin maneesissa, jossa se on ollut todella helppo ja kuuliainen ja pehmeäsuinen. 

Sannan tunnilla kun ei uikuteta, vaan kuri on kova. Yritin aluksi vinkua, että tää on uusi tuttavuus, anna hiukan armoa, mutta se taisi saada Sannaan vaan lisää ytyä :)

Rouva kipuaa hevosen selkään :)

Mirru oli alussa hetken melko hidas pohkeelle, mutta kun aloitimme tositoimet niin huomasin että alla onkin varsin vauhdikas ponipoika. Mamma mia! No, ravi hidastui istunnalla ihan mukavasti. Mirru on kyllä kiva ratsastaa ja esimerkiksi väistöt sujuu mun mielestä melko hyvin.

Vauhti-Mirru.

Erityisesti jännitti laukka, ravissa heppa pysyy kyllä hyvin kuulolla, mutta laukkaa ei olla ehditty mennä ulkokentällä kovinkaan paljon. Nyt tehtävänä oli melkoisen vaikea juttu. Laukkaa diagonaalilla samalla väistätten ja asettaen liikkeen suunnasta pois. Uralle tultaessa ravia, kulman kohdalla avoon, suoristus ja uusi laukannosto. Huhuh! Hirvittävän vaikeata meille, kun laukka on vielä ihan hakusessa. Meneesissa olisi sujunut varmaan ihan hyvin, mutta ulkona Mirru spurttaili ja tuli vahvaksi. Mun piti oikein todella, todella ratsastaa, jotta selvisin edes jotenkin.

Mirru on hyvä väistöissä.

Sanna ei todellakaan antanut armoa vaikka ponilla alkoi jo totaalisesti keittää. Uudestaan ja uudestaan, lopuksi ympäri kenttää hillitysti ja hallitusti, hevonen suorana ja kuulolla. Olin kyllä tosi tyytyväinen tuohon piiskaukseen, ylitin itseni ja lopuksi vasen laukka toimi melkein hyvin, oikeassa on vielä enemmän haastetta meikäläiselle.

Vasen laukka alkoi tulla lopussa aika hyväksi.

Hyviin fiiliksiin, väsyneenä ja hikisenä sekä hevonen että ratsastaja, lopetettiin tunti. Sain roppakaupalla uutta kokemusta tuosta hevosesta. Sanna pakotti mut tekemään asiat loppuun saakka. Tuli myös sellainen fiilis, että haluan todellakin oppia ratsastamaan tällä persoonallisella ruunalla, harjoittelen niin kauan että sujuu!

Hieno Mirru.

Tästä kuvasta tykkään paljon, laukka jo paljon rennompaa.

Ravi sujuu kivasti.

Keventelyjä.

Lopuksi vielä reality-kuva siitä, miltä laukka näytti aluksi, heppa oli aivan lentoon lähdössä koko ajan, veti mut irti satulasta, voi hyvät hyssykät...
PS. Ihanista kuvista taas kiitos Fridalle, joka (raskaasti) lahjottuna taas suostui kuvaushommiin.

Wrummmmmm....Mirru lähtee lentoon!

Valkoinen Prinssi

Tervehdys pitkästä aikaa!

Ajattelin tulla kertomaan hevoskuulumisia, kun katselin, että blogissani vierailee päivittäin ainakin 100 ihmistä, joskus jopa 150, vaikka päivityksiä ei ole ollut kuukauteen. Aika uskomatonta, mutta mukavaa!

Kuulin heti Simpan lähdön jälkeen kaveriltani pienestä ruunasta, joka etsi toista ihmistä elämäänsä, kun omistajalla on kiireitä. Kävin moikkaamassa Mirrua samantien ja ihastuin siihen kovasti.
Koeratsastin pari kertaa ja päädyttiin sitten siihen että otan Mirrun puoliylläpitoon.

Mirru asuu kivassa tallissa, mukavaa porukkaa, rauhallinen paikka jossa on pieni maneesi, kaksi kenttää, mukavasti valmennuksia ja jonkin verran maastoja. Ainoa miinuspuoli on se, että minulla on sinne jonkin verran matkaa, vajaat 30 km. Toistaiseksi matka on kuitenkin tuntunut ihan siedettävältä.

Mirru on 11v. ruuna, risteytys jossa on paljon arabia ja trakehneria sekä ripaus eestinhevosta. Eestin ratsuponiksi sekin on rekisteröity, mutta korkeus liikkuu kyllä hevosmitoissa. Mirru on ehkä hiukan korkeampi kuin Simppa ( mutta todella lyhytrunkoinen). Eli juuri passelin kokoinen minulle.

Maaliskuun alussa kenttä oli kuiva ja ilma ihana.

Mirru tallissa, kaunis poika.

Mirrulla on tosi kiva ratsastaa, se on melko osaava, ei liian herkkä mutta sopiva. Silläkin on kyllä omat erikoislaatuiset juttunsa, mutta eikös kaikilla hevosilla? Arabi tulee läpi tässäkin ruunapojassa, mutta sehän on tuttu juttu meikäläiselle, jolle arabipärinät ja tuijottelut ihan kuuluvat osaksi hevosta, ilman niitä on vähän tylsää jopa.

Tähän mennessä ollaan ehditty yhteen valmennukseen, käyty pieniä lenkkejä maastossa, ratsastettu maneesissa ja kentällä. Kuukauden tuttavuuden jälkeen tuntuu että pääsen hiukan tämän valkoisen prinssin pään sisään. Hauska tapaus!

Kävelyllä ihanana kevätpäivänä maaliskuun alkupuolella.

Mirrun lisäksi olen ratsastanut satunnaisesti joillain muillakin hevosilla. Simppaakin kävin moikkaamassa, on se niin söpö! Voi kun ehtisi enemmän, olisi mukava käydä vaikka joka päivä aamusta iltaan tallilla. Toisaalta olen nauttinut siitäkin, että voi tehdä joskus jotain muutakin. Kävimme muun muassa Roomassa...harvinaista herkkua.
Koska omistajalla ei ole mitään sitä vastaan, että tämä valkoinen prinssi esiintyy blogissa, kerron jatkossakin kuulumisistamme aina silloin tällöin.

PS.Pieni selitys taas paikoillaan, kun joku ehti jo ihmetellä, että poistinko tekstin välillä. Kyllä, se poistui taas jostain kumman syystä. Lataan yleensä puhelimesta kuvat bloggeriin ja muokkaan päivityksen sitten valmiiksi padilla tai pöytäkoneella. Sitten kun/jos luen uudestaan päivityksen kännykästä, se jostain syystä luo tekstin uudestaan luonnokseksi eli päivitys poistuu julkisuudesta. Puhelimesta kun päivitän sen uudestaan, pongahtaa tietysti julkiseksi se ensimmäinen versio. Tekniikkatunarina en oikein ymmärrä miksi näin tapahtuu tai miten sen voisi estää. Outo juttu.

Tuumaustauko

Suloinen Simppa palasi tänään kotiinsa. Oli todella mukava tutustua tähän nuoreen mieheen. Mainio luonne, hiukan vekkuli mutta todella seurallinen ja sosiaalinen.

Simpan vierailu tuli niin hyvään saumaan ja toi paljon hyvää mieltä. Cocon jälkeen mun hevositsetunto oli aika pohjalukemissa, nyt se on taas palautunut ennalleen. Kiitos siitä Simpalle ja Simpan omistajalle!

Nyt blogiin tulee pieni tauko, katsotaan jälleen kerran, miten hevostelut jatkuvat. Varmasti jollain tavalla ja luulen, että palailen bloggaamisen pariin taas jossain vaiheessa. Siihen asti, kuulumisiin ja hyviä hevosteluja kaikille! Kevätauringon odotuksiin!

Ahaa-elämys istunnasta

Ahaa-elämykset ovat hassuja. Niitä tulee usein silloin, kun on hyvä keskittyminen päällä, sellainen flow-tila, että ei huomaa ympäristöä enää ollenkaan, on vain sinä ja hevonen ja kommunikoitte toistenne kanssa hiljaa, omassa pikku kuplassanne.

Näihin tilanteisiin liittyy usein rauhallinen maneesi tai kenttä, levollinen, muttei kuitenkaan veltto olo itsellä,  Joinain päivinä tähän tilaan pääsy on mahdotonta. Usein tähän ahaa-elämyksen tulemiseen vaikuttaa itsellä myös se, että olen analysoinut omia virheitäni esimerkiksi valokuvista tai videolta ja yritän miettiä, miten ne voisi korjata. En niin, että ruoskisin itseäni, vaan uteliaana yritän katsoa, josko jollain korjauksella olisi vaikutusta.

Kuvat on otettu sunnuntaina, jolloin Noora kävi moikkaamassa. Mua tietysti jännitti hiukan ratsastaa ja hosuin, joten huomaa että kaikki virheet pompsahtivat taas esille oikein erityisen paljon. Hyvä että niitä tuli ikuistettua, niin pystyy sitten ainakin yrittämään niiden korjaamista.

Tuoli-istuntaa, paino liikaa istuinluilla (tosin Simppa näyttää kyllä mun mielestä ihan kivalta sen koulutustasoon nähden).

Jäykistynyt käsi  ja liian kova ulko-ohja (Simppa ei pääse asettumaan ja aukoo suutaan).

Tuoli-istunta, jota on yritetty kompensoida taakse viedyllä jalalla (joka epätoivoisesti myös yrittää saada sisäpohjetta läpi).

Eilen tuli yksi ahaa-elämys, joka liittyi istuntaan. Huomaan usein istuvani liikaa istuinluiden päällä. Kun valmentaja sanoo istu, istu, niin lähden virheellisesti viemään painopistettä liian taakse, kuvitellen, että nyt istun oikein, kun istuinluut tuntuvat satulassa. Seurauksenahan on helposti tuoli-istunta, takakeno. Sitä yritän sitten kompensoida viemällä jalat taaksepäin. Istunnan painopisteen pitäisi olla istuiluiden ja häpyluun muodostamalla kolmiolla tasapainossa, ei pelkästään istuinluilla.

Simpalla on niin pehmeät askellajit, että istuntaa on helppo säädellä harjoitusravissakin, kun siinä pystyy tosiaan olemaan. Eilen tuli yhtäkkiä päähän ajatus, että minähän istun pelkästään istuinluilla, raskaasti, epävakaasti.  Aloin ajattelemaan, että istuisinkin ikäänkuin haaroillani. Liioittelin siis, että paino korjautuisi oikeaan paikkaan. Varjele mikä ero! Simppa alkoi ravata ihan eri lailla, nosti selkää ja hetkellisesti tunsin todella upeaa ravia, jossa oli joustoa. Tai oikeastaan aika pitkäänkin. Jopa laukka oli ihan erilaista ja oma lantiokin jousti myös eteen laukan tahdissa, kun istunta oli kohtisuorassa maahan nähden, toisin sanoen istuin pystyssä (jota olen saanut kuulla sata miljoonaa kertaa, mutten ole oikein tajunnut).

Kun tyttäreni Frida vielä ratsasti aktiivisesti, hän usein katsoi Oonan ja Dinan videoita. Muistan silloin ihailleeni tämän nuoren naisen vaivatonta istuntaa. Sanoin usein Fridallekin, että mieti olevasi Oonan ja Dinan Oona. Eilen oli tämäkin mielessä, Lisäksi yritin samalla vielä pitää ne George Morris -kädet. Aika paljon mietittävää yhdelle pienelle päälle!

Iltakävelylle lähdössä.

Ahaa-elämyksiin liittyy myös se harmittava puoli, että ne useinmiten unohtuvat. Toivottavasti kuitenkin joku pieni murunen niistä jää alitajuntaan ja pulpahtavat sieltä pinnalle tarvittaessa.

Onko teillä samanlaisia ajatuksia ahaa-elämyksistä?